Top

ANNA TUNTEIDEN TULLA – JA MENNÄ

photo-1526336179256-1347bdb255ee

Istun hiljaa kotona ja mietin. Kulunut yhteinen viikonloppu päättyi hetki sitten ja lapset palasivat sijaisperheeseen. Vielä äsken koti oli täynnä elämää ja iloisia ääniä. Nyt jäljellä on vain hiljaisuus ja tyhjät huoneet. Kyyneleet kihoavat silmiini. Olo on väsynyt ja ankea. On vaikeaa löytää mitään sanottavaa.

Ikävä ja suru on raastanut minua jo pidemmän aikaa. Välillä ne väistyvät taka-alalle, mutta ne saattavat myös palata odottamatta, täydellä voimalla, kuin muistuttaen siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Ikävän ja surun iskiessä mitkään sanat eivät auta. Nämä tunteet on vain käytävä läpi. Niiden on annettava tulla.

Parhaimmat hetket ovat yhteisiä. Launtaina lämmitimme paljun ja rentouduimme yhdessä paljun lämpimässä vedessä ja saunan löylyissä. Punaposkiset lapset nauttivat sydämensä kyllyydestä. Illalla sytytimme kotiin lasten valitseman tunnelmavalaistuksen ja pistimme pystyyn diskon, jonka musiikin tahdissa lapset saivat esitellä tanssitaitojaan. Eihän sen parempia hetkiä ole olemassakaan. Näiden hetkien muisteleminen lämmittää sydämessä.

Suruun auttaa myös kirjoittaminen. Totesin sen vähän aikaa sitten, kun kirjoitin tunteikkaan tekstin surusta. Tuo kirjoitus julkaistiin perjantaina Hidasta elämää -sivustolla: Kun ei ole sanoja, joilla lohduttaa lasta.

Jonkin aikaa tuon kirjoittamisen jälkeen huomasin, että ikävän ja lohduttomuuden tunne hieman helpotti, vaikka en odottanut sitä. Se suru ja syyllisyys, joka on mukanani kulkenut jo useiden kuukausien ajan, ei ole enää palannut luokseni yhtä musertavana ja kaoottisena.

Näyttäisi siltä, että olen alkanut tiedostamattani vähitellen hyväksyä näiden vaikeiden tunteiden olemassaolon – olen antanut surulle ja ikävälle tilaa. Mitä enemmän yrittää vastustaa joitain tunteita itsessään, sitä tiukemmin ne pysyvät. Olen kuunnellut ikävääni, yhä uudestaan surrut surun tuskaa ja lopulta kirjoittanut niistä itkien. Se, että ymmärtää omat tunteensa perinpohjin ja hyväksyy ne, on myötätunnon osoittamista itseään kohtaan. Ja mikä surun hetkellä auttaisikaan paremmin, kuin lempeä myötätunto?

Annatko sinä kaikkien tunteiden tulla – ja mennä?