Top

ELÄMÄNVAIHE, JOKA LUJITTI MEITÄ TOISIIMME

Kirpakka pakkanen nipistelee poskiani, kun kävelen mieheni vierellä pitkin lumista jalkakäytävää. Jylhä Levitunturi kohoaa selkämme takana. Iloiset mutta myös kaihoisat muistot valtaavat mieleni meidän lähestyessämme entistä kotiamme, joka pilkottaa metsäaukeaman laidalla muutaman kilometrin päässä Levin keskustasta. Tuntuu hassulta palata maisemiin, jonne muutimme kymmenen vuotta sitten.
me levi (7 of 7)

Asuimme Levillä kolmisen vuotta. Tuohon aikaan sisältyi paljon sellaista, joka on jäänyt meidän molempien mieliin erityisen mukavana. Olimme silloin parikymppisiä nuoria, meillä oli selkeä rytmi elämässä ja teimme paljon vapaaehtoistyötä yhdessä. Koska meillä ei ollut paljoa ansiotöitä, vietimme lähes kaiken aikamme yhdessä. Meille muodostui kivoja yhteisiä rutiineja, joiden muisteleminen nostattaa kummallekin hymyn huulille.

Halusimme lähteä Leville yhden yön minilomalle, sillä meillä on ollut Jarin kanssa viime aikoina vaikeaa. Masennus ja uupumus on ymmärrettävästi nakertaneet meidän parisuhteen voimavaroja. Meidän molempien mielissä Levin-ajat on meidän elämän huolettominta ja sillä tavalla myös onnellisinta aikaa. Niihin kolmeen vuoteen sisältyy asioita, jotka lujittivat meitä toisiimme. Saimme siellä kokemuksia, jotka vahvistivat meitä kohtaamaan näitä vaikeuksia, joita meidän elämässä on nyt.

me levi (3 of 7)
IMG_20181029_094059-01
Levillä asuessamme me tykättiin käydä iltaisin Levihotellin kuntosalilla ja polkaista sen jälkeen pyörillä paikalliseen R-kioskiin vuokraamaan leffaa. Ostin sieltä itselleni aina muutaman kovan salmiakkikarkin, joita imeskelin tyytyväisenä leffaa katsellessa. Kävimme joka kuukausi Rovaniemellä, ja usein pysähdyimme ohikulkumatkalla Lohinivassa nauttimassa paikallisen kahvilan mokkapaloja, joiden pinnalla oli värikkäitä strösseleitä.

Levillä aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Vaikka raskaus ei ollut suunniteltu, alkuhämmennyksen jälkeen olin valtavan onnellinen pienestä lapsesta, joka kasvoi sisälläni. Tunsin aivan uudenlaista vastuuntuntoa ja iloa elämästä, kun ajattelin, millaista elämäni tulisi olemaan äitinä. Vauvauutinen oli minulle mieluinen, sillä ajattelin sen helpottavan sisälläni jo pitkään painanutta tunnetta. Olin tuntenut kalvavaa yksinäisyyttä.

En koskaan kertonut raastavista yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteistani oikeastaan kenellekään. Pidin ne sisälläni, sillä jollain tasolla häpesin niitä. Ajattelin, ettei minun kuulunut valittaa, sillä meidän elämä oli onnellista. Minun kuului olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Ja niin tavallaan olinkin – eihän minulta puuttunut ulkoisesti mitään. Siksi en osannut käsitellä enkä ymmärtää niitä vaikeita tunteita, joita minulla välillä oli. Joskus iltaisin, kun olin yksin kävelyllä, katselin tähtitaivasta vasten piirtyvää Levitunturia ja itkin. Olin pohjattoman surullinen.

Kärsin väsymyksestä, mutten ajatellut sen olevan mitään kummallista tai vakavaa. Oikeastaan ajattelin, että onpa mulla hyvät unenlahjat, kun voin nukkua missä vain.

Olimme molemmat panneet merkille, että olin aina poikkeuksellisen väsynyt. Nukuin kaikki pitkät automatkat mennen tullen ja vitsailimme, että kun auto käyntiin hurahtaa, niin Anni uneen vajoaa. Kyläpaikoissa saatoin nukahtaa kahvipöytään kesken keskustelun. Kärsin väsymyksestä, mutten ajatellut sen olevan mitään kummallista tai vakavaa. Oikeastaan ajattelin, että onpa mulla hyvät unenlahjat, kun voin nukkua missä vain.

Erikoisin juttu tapahtui työpaikalla. Siivosin yhdessä vaiheessa osapäiväisesti lomamökkejä. Koin työn raskaaksi. Isoja mökkejä siivotessa valitsin mieluiten yläkerran. Kun muut jäivät siivoamaan alakertaa, minä napsautin imurin käyntiin. Imuroin ensin vähän aikaa. Sitten jätin imurin päälle ja kävin makaamaan selälleni makuuhuoneen lattialle. Makasin siinä pitkälläni silmät kiinni jonkin aikaa ja toivoin, ettei kukaan huomaisi. Ymmärsin kyllä, ettei moinen makoilu huutava imuri kyljessä ollut normaalia, mutten osannut tehdä tilanteelle tai väsymykselle mitään.

Ymmärsin kyllä, ettei moinen makoilu huutava imuri kyljessä ollut normaalia, mutten osannut tehdä tilanteelle tai väsymykselle mitään.

Jouduin aika usein jäämään sairaslomalle kipeän selän takia. Selkäni oireili, mutta terveyskeskuslääkärit eivät koskaan selvittäneet kivun perimmäisiä syitä. Koska ilmeisesti vaikutin muuten hyvävointiselta, kenellekään ei tullut mieleen arvella, että selittämättömien selkäkipujen taustalla olisikin jotain vakavampaa. Masennus ja uupumus kyti sisälläni, eikä kukaan tehnyt mitään.

Voitte varmasti kuvitella, että Levillä tänään käydessä monenlaiset tunteet tulvahtivat pintaani. Onnellisten ja ihanien muistojen lisäksi ahdistavat ja surulliset asiat pyörivät mielessäni. En voinut olla miettimättä, miksi en silloin tajunnut mitään. Miksi olin niin hyväuskoinen, miksi syytin kaikesta vain itseäni?

Meidän reissu Leville teki hyvää, vaikka kotiin palatessa olinkin tajuttoman väsynyt. Oli ilahduttavaa palauttaa mieleen yhteisiä, rakkaita muistoja. Oli kiva huomata, miten samanlaisia asioita muistamme. Lopulta aika pienet asiat elämässä jäävät merkityksellisiksi. Yhteiset leffahetket; mustikat, joita poimimme lähimetsästä piirakkaa varten; lättykahvit Lehmilehdossa; maailman parhaat munkkirinkelit Könkäällä; pyörälenkki töihin 40-asteen pakkasessa; tuttu tienristeys, jossa lukee: Ivalo 173.

 

me levi (6 of 7)