Top

KRIISI PERHEESSÄ: NÄIN MEITÄ ON AUTETTU

Meidän perhettä kohdannut kriisi näyttäytyi täydessä mitassaan viime huhtikuussa, jolloin romahdin totaalisesti ja jouduin sairaalaan. Sitä ennen kriisin ainekset kytivät perheessämme pitkään, jopa vuosien ajan. Aluksi en halunnut myöntää mitään. Lopulta tajusin, että haimme apua liian myöhään.

Tässä postauksessa haluan kertoa aikajärjestyksessä, millaista korvaamatonta apua olemme menneen vuoden aikana saaneet ja miten olemme hyötyneet siitä, että olemme avoimesti ottaneet tuon avun vastaan.

NEUVOLA
Livian yksivuotisneuvolassa syyskuussa 2016 ystävällinen ja tarkkasilmäinen terveydenhoitaja kiinnitti huomiota väsyneeseen olemukseeni ja kehotti minua soittamaan perheneuvolaan. Koska en kahden kuukauden kuluessa soittanut sinne (vähättelin ongelmaani), hän kehotti minua uudelleen. Lopulta soitin, ja siitä koko tämä vyyhti lähti aukeamaan.

PERHENEUVOLA
Sain perheneuvolaan nopeasti ajan. Menimme sinne mieheni kanssa juttelemaan perheemme tilanteesta. Sosiaalityöntekijät kuuntelivat huoliamme ja pääsimme perheneuvolaan asiakkaaksi. Meille ehdotettiin osallistumista Ihmeelliset vuodet -valmennukseen. Pääsin myös viikottain juttelemaan perheneuvolan psykiatrisen sairaanhoitajan eli perheterapeutin kanssa, sillä tunsin, että olin psyykkisesti huonossa kunnossa.

TERVEYSKESKUS
Varasin joulukuussa 2016 ajan terveysaseman yleislääkärille, jotta pääsisin verikokeisiin. Halusin tietää, onko minulla esimerkiksi anemia, koska olin niin uskomattoman väsynyt koko ajan. Kokeiden tulokset olivat erinomaiset: olin fyysisesti hyvässä kunnossa.

YKSITYINEN LÄÄKÄRIASEMA
Perheneuvolan perheterapeutti kannusti minua varaamaan ajan yksityiselle psykiatrille, koska olin alkanut epäillä, että olen masentunut. Tammikuussa 2017 pääsin psykiatrin juttusille ensimmäistä kertaa. Hän totesi minulla olevan pitkittynyt masennus. Uutinen oli shokki ja vointi alkoi rajulla vauhdilla huononemaan. Ikään kuin valtava pato olisi sisälläni auennut – kaikki ne tunteet, joita olin sisälläni piilotellut, kuohuivat pintaan.

PSYKIATRINEN AKUUTTITIIMI
Terveyskeskuslääkäri, jolle olin varannut uuden ajan vointini huonontumisen takia, antoi minulle lähetteen psykiatriseen akuuttitiimiin. Akuuttitiimin sairaanhoitajat ensin jututtivat minua ja varasivat sitten minulle ajan psykiatrille. Psykiatri epäili että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja toisella tapaamisellamme hän vahvisti diagnoosin. Päivä, jona sain tuon kauhean diagnoosin, oli 6.3.2017.  Kirjoitin aiheesta vähän myöhemmin postauksen: EI KOSKAAN TYYNTÄ.

LÄHIOMAISET
Koska masennus oli syventynyt kuukausi toisensa jälkeen lääkityksestä ja terapiasta huolimatta, läheiset alkoivat olla huolissaan ja tarjosivat oma-aloitteisesti kaikkea mahdollista apuaan. Se oli mahtavaa. Muistan kerrankin kuinka mieheni veljen vaimo toi meille vuoallisen itsetehtyä lasagnea, päivänä jona en ollu jaksanut tehdä mitään ruokaa itselleni enkä lapsille. Anoppini tuli päivittäin auttamaan lastenhoidossa ja nukuttamaan lapsia iltaisin. Jos meillä oli aamulla hätä, emmekä pystyneet yksin saamaan lapsia ajoissa tarhaan, ei tarvittu kuin puhelinsoitto anopille ja kahdessa minuutissa hän pihan poikki ennätti meille hätiin. Hän myös siivosi yrityksemme tiloissa, samalla kun minä makasin itkuisena sängyssä. Äitini alkoi myös soittamaan minulle joka päivä. Kuulin hänen äänestään, miten valtavan huolissaan hän oli ja tuskan ja surun murtama, kun ei voinut auttaa minua niin paljon kuin olisi halunnut. Myös molemmat veljeni ja isäni pitivät minuun säännöllisesti puhelimitse yhteyttä. Kerrankin, kun makasin sängyssä ja itkin katkerana, syvästi murheellisena ja mietin, etten varmasti kestäisi enää hetkeäkään, veljeni Anton yhtäkkiä soitti minulle. Juuri silllä hetkellä tunsin, että hän oli vierelläni ja lohdutti minua. Olemme lähentyneet hienolla tavalla lähiomaisteni kanssa, sillä tämä yhteinen huoli ja hätä on yhdistänyt meitä.

KAPUNGIN VARHAISKASVATUS
Päivähoidon henkilöstö oli jatkuvasti tilanteen tasalla. Soitin päiväkodin johtajalle ja kerroin kotitilanteesta. Hän oli ymmärtäväinen ja sanoi, että lapsille järjestyisi kokoaikainen päivähoitopaikka heti kun vain tarvitsisimme sitä. Lapset olivat olleet maaliskuuhun 2017 saakka vain kaksi päivää viikossa hoidossa, Livia ei ollenkaan.

LASTENSUOJELU
Meidän lapsista tehtiin lastensuojeluilmoitus maaliskuussa 2017. Pyysin sitä itse terapeutiltani. Olin kertonut hänelle, miten romahtamaisillani olin jatkuvasti. Pelkäsin, että satuttaisin lapsiani. Tunteet, joita sisälläni tunsin, koin häpeällisiksi. Vasta myöhemmin uskalsin kirjoittaa niistä blogiini artikkelissani Sitä mitä tunnen ei ääneen sanoa saa.
Lastensuojeluilmoituksen tekeminen tuntui samaan aikaan pelottavalta ja helpottavalta. Vihdoin meidän hätä otettaisiin tosissaan! Lastensuojeluviranomaiset soittivat minulle viikon sisällä. Menimme ensin käymään kahdestaan sosiaalipalvelukeskusessa, ja toisella kerralla he tulivat käymään meillä kotona. Heidän kehotuksestaan kaikki lapset aloittivat kokopäivähoidon päiväkodissa 1.4.2017. Se oli minulle karmea paikka. Olisin halunnut olla kotiäiti tytöilleni vielä pitkään. Mutta nyt sekin unelmani vietiin käsistäni. Olin täysin murtunut. Itkin kaiket päivät yksin kotona. En uskaltanut puhua asiasta mitään blogissa, sillä häpesin tilannetta.

PSYKIATRINEN SAIRAALA
Huhtikuussa 2017 jouduin ensimmäistä kertaa osastolle, sillä läsnäoloni kotona alkoi olla lapsille ja itselleni haitallista. Olin niin loppu, etten jaksanut enää mitään. Olin jatkuvasti ärtynyt ja tuskaisen alakuloinen. Vietin akuuttiosastolla ja intensiivipoliklinikalla yhteensä seitsemän viikkoa. Sairaalassa olo tuntui hyvältä. Sain levätä ja nukkua. Nukuin suurimman osan ajasta. Minulle tehtiin myös psykologisia tutkimuksia ja koitettiin selvittää, mistä yhtä syvenevä paha oloni oikein johtuu. Sairaalassa sain useamman eri diagnoosin, jotka täydentävät toisiaan ja selittävät huonoa vointiani. Diagnoosien saaminen tuntui hämmentävältä, mutta toisaalta olin helpottunut, että vihdoin oireilleni löytyi lääketieteellinen selitys. Kirjoitin ihan vasta kokemuksistani suljetulta osastolta artikkelissani Millaista oli olla suljetulla osastolla?

LASTEN SIJOITUS
Koska myös mieheni oli saanut masennusdiagnoosin ja sairasloman samaan aikaan kuin minä, hän ei pystynyt huolehtimaan yksin lapsista ollessani sairaalassa. Mieheni kärsi voimakkaasta uupumuksesta. Niinpä lähisukulaisemme ottivat laspet huomaansa kuukausien ajaksi. Aluksi järjestely tehtiiin ilman lastensuojelun päätöstä. Kun oli ilmiselvää, että lapset eivät voineet vielä kesälläkään palata kotiin, lastensuojelun päätöksestä lapset sijoitettiin avohuollon tukitoimentpiteenä sukulaisperheeseen.

Joulukuussa 2017 sukulaisperhe ilmoitti, etteivät he enää jaksaneet hoitaa lapsiamme. Heillä oli itselläänkin monta pientä lasta. Siksi jouduin hirvittävän tilanteen eteen: jouduimme tekemään raskaan päätöksen, että lapset sijoitetaan ulkopuoliseen perheeseen. Tammikuussa 2018 lapset muuttivat asumaan uuteen sijaisperheeseen, joka löytyi ihan lasten tarhapaikan läheltä. Meidän suureksi onneksemme ja huojennukseksemme perhe, jonka saimme, oli todella mukava ja ymmärtäväinen. Emme olisi voineet toivoa parempaa perhettä lapsillemme. Uudet sijaisvanhemmat ovat ottaaneet uuden vastuunsa ja työnsä erittäin hyvin vastaan. He ovat hoitaneet tyttöjämme kuin omia lapsiaan. Olen varma, että tytöillä on hyvä ja turvallinen olo sijaiskodissaan. <3

ANNI-0416-01

YSTÄVÄT
Olen saanut kaikkien näiden kuukausien ajan ystäviltäni aivan upealla tavalla tukea, rohkaisua ja apua. Yksikään ystävä ei ole jättänyt minua näiden vaikeiden kuukausien aikana. Päin vastoin, olen saanut jopa uusia ystäviä ja lähentynyt aivan uudella tavalla vanhojen ystävien kanssa. Jo se, että ystävät ovat säännöllisesti kyselleet vointiani ja lähettäneet pieniä ihania viestejä puhelimeeni, on ollut täysin korvaamatonta. Ilman heitä olisin varmasti vajonnut vielä syvempään masennukseen. Tuntuu mahtavalta tietää, että minulla on lähelläni monia upeita ihmisiä, jotka välittävät minusta ja ovat aidosti kiinnostuneita voinnistani.

PERHETYÖ
Olemme saaneet perheneuvolan ja sittemmin lastensuojelun kautta ammattitaitoisen perhetyöntekijän kotiimme aina tarvittaessa. Käytännössä hoitaja on ollut kotona silloin kun lapsetkin ovat olleet. Sijoitusten välissä kun lapset asuivat vähän aikaa kotona, saimme lastenhoitajan joka ilta kotiin. Hän auttoi siistimään paikkoja, leikitti ja kylvetti lapset ja auttoi heidän iltapesuissaan. Minä ja mieheni saimme sillä aikaa levätä. Totta kai osallistuimme aina lasten nukuttamiseen, mutta oli todella suureksi avuksi se, että yksi ylimääräinen aikuinen oli ottamassa möys  vastuuta tilanteesta ja ohjaamassa meitä toimivien rutiinien luomiseen.

KUNTOUTUSTIIMI
Lokakuussa 2017 kun pääsin sairaalasta, aloin käymään säännöllisesti psykiatrisen sairaanhoitajan luona kuntoutustiimissä. Nyt olen käynyt siellä kerran pari viikossa jo viiden kuukauden ajan. Aluksi kuntoutustiimi tuli luokseni kotiin. Kun vointini parani hieman, aloin käymään heidän luonaan vastaanotolla. Kuntoutustiimin työntekijät ovat olleet koko ajan hyvin tietoisia voinnistani ja ovat raportoineet siitä lääkärilleni. Olen sairaalasta päästyäni tavannut lääkäriäni kolme kertaa. Lääkitykseen on tehty tarvittavia muutoksia. Nyt vointini on alkanut ensimmäistä kertaa silminnähden paranemaan. Toimiva lääkeyhdistelmä on löytynyt ja saamani terapeuttinen keskusteluapu on  ratkaisevasti vaikuttanut siihen, että toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin.

KUNTOUTUSTERAPIA
Vielä en ole päässyt aloittamaan varsinaista kuntoutusterapiaa. Tällä hetkellä käynnissä on arviointiprosessi, jossa arvioidaan, voinko aloittaa DKT-hoitomalliksi kutsuttua terapiaa. Jos aloitus on mahdollista, terapia käynnistyy huhtikuun alussa. Terapia tulee olemaan hyvin tiivistä. Uskon, että juuri DKT:n avulla voin toipua vähitellen kokonaan masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmistani. On mahdolllista että ajan mittaan sairauteni saadaan täysin tai lähes oireettomaksi, vaikka toki kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tietynlainen epävakaus tulee aina olemaan osa minua.

***

Olen syvästi kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota olen menneiden kuukausien aikana saanut. On ihanaa ajatella, että vielä tulee se hetki, kun tytöt voivat palata kokonaan kotiin. Odotan jo päivää, kun voin halata, rutistaa ja pussata tyttöjä eteisessä ja kertoa heille, että enää heidän ei tarvitse lähteä kotoa pois. Yhtenäinen perhe on upeinta ja arvokkainta mitä minulla on.

Haluan kannustaa jokaista perheenäitiä tai -isää olemaan avoimia, rehellisiä ja ottamaan ajoissa apua vastaan, jos tuntee, ettei jaksa. Ei ole häpeä sanoa, että on väsynyt. Jokainen meistä voi väsyä pahasti – ihan kuka tahansa. Silloin ei ole tarkoitus, että sinnittelemme voimien äärirajoilla, vaan silloin on aika ottaa vastaan apua. Sitä meidän yhteiskunnassamme on tarjolla paljon. Niin paljon kuin vain tarvitaan, jotta jokainen perhe voisi nauttia ajasta yhdessä, ilman tunnetta siitä, ettei kestä enää.

Pidetään yhdessä huolta rakkaimmistamme ja lähimmäisistämme. <3

Comments

  1. Vaikka Suomea dissataankin, niin en usko että missään muussa maassa olisitte saaneet näin hyvin apua <3 Se on korvaamatonta, eikä sitä tajua ennen kuin itse sitä tarvitsee. Sä selviät vielä ja paremmat ajat ovat edessä, sun postauksista on varmasti apua monille, jotka eivät ole vielä osanneet hakea apua. Hyvä kun kirjoitat näistä asioista!

    • Niinpä, luulen kans et missä tahansa päin maailmaa ei näin hyvää hoitoa saakaan! Me ollaan oltu ihan hämillämme, että mitä ihmettä, onko tosi että meille todella annetaan ja ehdotetaan enemmän apua kuin me ollaan osattu edes pyytää! Se on ollut mahtavaa. Ja suuresti kyllä helpottanu meidän oloa. Toivon todella että kaikki suomalaiset osaisivat arvostaa ja ennen kaikkea hyödyntää meidän yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalveluja =)

      • Rohkea ja kannustava kirjoitus jota lukiessa todella monta kertaa tuli mieleen ettei täällä Amerikassa ole samanlaista apua tarjolla jollei ole varaa maksaa siitä yksityisesti mahdottomia summia. Hyvä lukea että parempaan päin on tilanne kirkastumassa. Haleja täältä rapakon takaa.

        • Niinpä, meillä Suomessa on kyllä asiat monella tavalla tosi hyvin! Osaan olla siitä kiitollinen=) Terveisiä sinulle sinne Amerikan puolelle =)

  2. Löysin blogisi hiljattain..ja en voi kuin kiittää sinua <3 olet ihan uskomattoman rohkea nainen! Arvostan suuresti, että sanot sellaisia asioita ääneen mitä harva uskaltaa sanoa. Ja juuri tämä antaa rohkeutta meille äideille hakea apua. Ja ennen kaikkea myöntää väsymys. Mä pystyn moneen teidän elämäntilanteeseen samaistumaan. Useamman lapsen äitinä oon joutunut sinnittelemään voimien äärirajoilla, ja nyt kun olen tätä lukenut, olen hoksannut että ensinnäkin olen oikeasti tosi väsynyt itsekin ja toisekseen, mun on pakko kans pyytää neuvolasta apua arjen helpottamiseksi. Se ajatus että itse teen ja itse hoidan kaiken, on niin syvällä jossain tuolla, ettei siitä pysty helposti irti päästämään. Mutta sun tekstien myötä oon tajunnu että mun on pakko pyytää apua. Vielä jaksan sinnitellä, mutta kuinka kauan….? Sitä en jää oottamaan vaan nyt asioiden on muututtava. Ihan älyttömän iso kiitos vielä, ihana että olet olemassa. Kiitos avoimuudesta ❤❤❤ja paljon voimia teille! Kyllä se päivä koittaa vielä, kun saatte olla jälleen ehjä perhe, kaikki kotona. Ja niin, että olette miehenne kanssa molemmat voimissanne! ❤✨

    • Mä kans koitin taistella väsymystä vastaan todella pitkään. Aivan liian pitkään. En millään olisi halunnut ottaa mitään apua vastaan vielä reilu vuosi sitten. Olin siinä mielessä todella itsekäs. Halusin vain koittaa pärjätä ilman että kukaan tulee sanomaan mitä mun täytyy tehdä. Mutta lopulta, kun otin apua vastaan, tunne oli mahtava, huojentunut! En saanutkaan syytteitä siitä miten huono ja paha äiti olen, vaan miten rohkea ja viisas olen kun hain apua! Kannustan siis sinuakin lämpimästi kertomaan avoimsesti tilanteestaanne jollekin asiantuntijalle, vaikkapa juuri neuvolan tätille. Se on parasta mitä voit tehdä itsellesi ja lapsillesi juuri nyt <3

  3. Annika luen tekstejäsi ja itken. Koen samoja asioita parhaillaan elämässäni, vaikken yhtä voimallisesti. Olet todella rohkea ❤ mikään ei ole rohkeampaa kuin myöntää olevansa todella hauras ja pyytä apua ? Toivon voimia ja energiaa kevät auringon lämmittäessä ?

  4. Upea, rohkea kirjoitus vaikeasta ja vaietusta aiheesta! Hienoa kuulla kuinka perheenne on saanut apua useilta eri tahoilta. Opiskelen itse sosiaalialaa, ja voi kuinka toivonkaan voivani jokin päivä olla auttamassa muita jotka kohtaavat elämässään vastaavia haasteita. On hienoa kuulla, että asiat toimivat ja olette hyötyneet jo nyt paljon saamastanne avusta.

    Toivon, että saatte nauttia aurinkoisesta keväästä yhtenä perheenä upeassa kodissanne! Kaikkea hyvää ja iloa tulevaan ❤️

    • Kiitos Pinja! Mullakin on haaveissa opiskella joskus sosiaalialaa =) olis mahtavaa päästä joskus auttamaan perheitä, joilla on samanlaisia ongelmia kuin meillä on nyt ollu ja me ollaan näistä kuitenkin selvitty monenlaisen avun turvin! Olisi hienoa työkseen auttaa muita. Mutta nämä on mulla vielä haaveissa… =) Tsemppiä sulle opiskeluihin =)

  5. Uskon, (toivon!) että tämän kirjoituksen luettuaan myös ne ilkeitä kommentteja jättäneet ihmiset viimein tajuavat tilanteesi paremmin, tuntevat piston sydämessään ja todella katuvat sanojaan. (osaiskohan fiksuimmat jopa pyytää anteeksi….?)

    Toivon sulle ilontunteita ja valoa elämääsi Annika!! 🙂 kyllä ne vanhat voimat sieltä ajallaan palautuu – great things take time.:)

    Ps. Sukulaistyttöni ovat kasvaneet sijaisperheessä ja heistä kaikista on tullut oikein tasapainoisia fiksuja naisia. <3

    • Kiitos!=) Tämä kommentti lämmitti mieltäni! En minä odota keneltäkään anteeksipyyntöjä, jokaisella saa olla mielipiteet ja eihän ihmiset voi tietää meidän tilannetta kovin tarkoin. Siksi arvosteluja tulee, se on ymmärrettävää. Ja ihana kuulla että siskontyttösi voivat hyvin, vaikka kasvoivat sijaisperheessä. =) Meidän kohdalla sijoitus on onneksi aika lyhytaikainen… =) toivotaan parasta että he eivät kärsi siitä myöhemmin elämässään.

  6. Löysin blogisi aivan sattumalta ja ihastuin heti kauniisiin kuviisi aivan ihanasta kodista. En yleensä jaksa sisustusblogeja ollenkaan, koen ne jotenkin pinnallisiksi ja samaa kaavaa toistaviksi, mutta sinun blogissasi oli jotain erilaista heti ensi silmäyksellä. Enkä ole koskaan törmännyt visuaalisesti näin kauniiseen blogiin, kuvat ovat kuin sielunhoitoa, todella harmonisia ja ihania.

    Myönnän, että järkytyin suuresti, kun luin blogiasi taaksepäin ja törmäsin tähän kriisikertomukseen. Se oli jotain ihan muuta, kuin mitä osasin blogilta odottaa, mutta ehkä se selittää, miksi blogisi vaikutti erilaiselta heti alusta alkaen. Nostan sinulle hattua avoimuudesta ja rohkeudesta kertoa elämästäsi. Onneksi olette saaneet apua, toivottavasti vaikeudet väistyvät ja voimasi palaavat pikku hiljaa. Itse yritän vaikeinakin hetkinä uskoa siihen, että kaikki järjestyy kyllä, mutta toisinaan se vain kestää pitempään.

    Kiitos blogisi aivan ihanista, silmiä hivelevistä kuvista ja koko blogista sekä rohkeudesta näyttää masennuksen erilaiset kasvot.

    Sait minusta uuden vakiolukijan. : )

    Halauksin ja kaikkea hyvää toivottaen!

    • Kiitos Kaari upeasta palautteestasi! Tämä toi mulle hyvän mielen pitkäksi aikaa =) Näen kovasti vaivaa blogin eteen, ja on ilahduttavaa kuulla, että lukijana huomaat tämän vaivannäön kuvien eteen. Arvostan jokaista blogini lukijaa, ja siksi koitan tehdä kuvien &tekstien muodossa lukukokemuksesta mahdollisimman miellyttävän. Rakastan kirjoittaa syvällisemmistä aiheista. Tämä blogi ei olisi minun, jos kirjoittaisin vain pelkästään sisustamisesta. Olen syvällinen, pohtiva ihminen, ja haluan myös sen puolen tuoda blogissani vahvasti esiin. Olen kokenut sen todella palkitsevaksi, ihan jo siksi, että tunnen saavani blogissa vertaistukea vaikeassa elämäntilanteessani.

  7. Rohkeutesi yllätti minut! Kerroit rohkeasti kuten asiat ovat ja kieltämättä, avointa tekstiä kipeästä asiasta ei usein pääse lukemaan. Kiitos, että rohkeasti olet tuonut tämän kipeän asian esiin – toivottavasti se rohkaisee muitakin vastaavanlaisessa vaikeassa tilanteessa hakemaan apua. Kotisi on kaunis ja lämmin – sitä on ilo katsella. Kiitos Annika avoimuudestasi, toivon teille kaikkea hyvää ja uskon, että haaveesi yhtenäisestä perheestä toteutuu. <3

    • Kiitos oikein kovasti!=) Tämä kyllä lämmitti mieltäni! Asetan itseni haavoittuvaiseksi julkaisemalla näin yksityisiä tietoja itsestäni blogisa. Valitettavasti saan aina välillä todella ala-arvoista palautetta ja vihamielistä kommentointia, jollaisia en voi edes julkaista. Se on kuitenkin loppukädessä pieni hinta siitä, että voin antaa vertaistukea vaikeassa elämäntilanteessa eläville perheille. Haluan osoittaa, että kipeistäkin tilanteista saa puhua avoimesti ja kannattaa puhua! Silloin saa apua mitä tarvitseekin =)

  8. Hei Annika! Löysin blogisi tänään siskoni kautta, joka ihasteli sisustustasi. 🙂 Itsekin pidän siitä ja kauniista kuvista, mutta enemmän ihastelen sitä miten avoimesti kerrot perheenne tilanteesta ja uskalsit myöntää ettet enää jaksa ja pärjää yksin. Mielenterveysongelmat ovat mielestäni edelleen tabu, eikä kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää miten syvästi ne arkeen vaikuttavat. Eihän sellaista kukaan itse valitse, ihan kuin ei syöpää tai muitakaan sairauksia! Itken kun luen postauksiasi, siitä että kerrot niin rehellisesti tuntemuksistasi ja siitä miten olette saaneet apua. Että olet tunnistanut sen hetken jolloin jonkin on muututtava. Olen varma että olette tehneet vaikeassa tilanteessa juuri oikeat ratkaisut turvataksenne itsenne ja lastenne hyvinvoinnin!
    Elän itse ihmisen kanssa, jolla todettiin keskivaikea masennus ja ahdistushäiriö kaksi vuotta sitten kun aloimme seurustelemaan. Kuulostaa niin tutultu nuo ärtymyksen ja väsymyksen tunteet joita olen sivusta seurannut ja osani saanut. Hän ei ole halunnut sitoutua hoitoon, ja niillä hetkillä kun jaksaisi, ei koe tarvitsevansa sitä koska voi ihan hyvin. Hänen olonsa pikkuhiljainen parantuminen on tapahtunut sitten minun kustannuksellani, jos ei ole itsekästä sanoa niin. Oli herättävää lukea kirjoitukseksi “Ei koskaan tyyntä”, sillä tajusin että se kuvaa täydellisesti elämääni hänen ja sairautensa rinnalla. Itken taas. Miten vaikeaa sitä onkaan arvioida koska on niin väsynyt että ansaitsisi apua. 🙂 Luulen että tämä on iskostettu jokaisen päähän tässä maassa, itse pitää jaksaa viimeiseen asti ja pitkästi yli.
    Saat minusta joka tapauksessa vakituisen lukijan, ihanaa kevättä teille ja valoisampia päiviä! <3

    • Olipa hienosti sanottu tuo että “tunnistin hetken, jolloin jonkin on muututtava”. Tuo hetki on syvästi muistissani. Se oli käänteentekevä hetki, raskaita tunteita kävin läpi. Todella surullista kuulla, että elät parisuhteessa masentuneen puolisona. Täytyy ihan ensimmäisenä sanoa, että olet todella kultainen ja lämminsydäminen ihminen, että jaksat pysyä sairaan puolisosi rinnalla. Ymmärrän täysin mitä tarkoitat, kun sanot, että puolisosi vähittäinen parantuminen on tapahtunut sinun kustannuksellasi. Näin on myös meidän tapauksessa! Mun mies on sairastunut burn outiin minun takiani! Näin se on vaikka kuulostaa hurjalta. Olen ollut pitkään sairas ja masentunut. Kaksisuuntaisen puolisona eläminen on ollut miehelleni todella uuvuttavaa. Hän ei ole jaksanut pysyä vahvana, 12 vuotta ollaa yhdessä. Mieheni sairastui. Nyt olemme molemmat pitkällä sairaslomalla. Kuitenkin yksi ihana asia meitä yhdistää ja pitää meidät yhdessä: rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne. Me ollaan päätetty pysyä yhdesä, tuli mitä tuli. Mikään vaikeus ei saa meitä erottaa. Me ollaan päätetty pysyä yhdessä vaikempienkin koettelemusten aikana.
      Ymmärrän että olet varmasti hetkittäin tosi väsynyt. Sinun ei ole mikään häpeä hakea apua tilanteeseesi. Jos miehesi ei hae apua tilanteeseensa, sinä voit hakea apua itsellesi, esimerkiksi terapiaa. Me käymme molemmat nyt terpaiassa, kumpikin tahoillamme ja vielä yhdessä perhe-terapiassa. Se on auttanut meitä. Toivon sinulle paljon voimia ja hyvää vointia! <3

[instagram-feed]