Top

KUN VÄSYMYS EI OLEKAAN VAIN VAIHE

aurelia-2-01

Huhtikuun Meidän Perhe -lehdessä oli Hanna Gullichsenin haastattelu “Kaikki irti hetkestä”. Siinä hän kertoo olevansa väsynyt arjessaan pienten kaksospoikien äitinä ja yrittäjänä. Sitten hän kuitenkin sanoo: “Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Kun luin tätä artikkelia, pysähdyin miettimään tuon lauseen kohdalla.
Silloin kun omat lapseni olivat aivan pieniä ja kolmas oli vastasyntynyt vauva, olisinko voinut sanoa samaa? Oliko oma väsymykseni kausittaista, tiesinkö sen menevän ohi? Mistä voi tunnistaa väsymyksen, joka ei menekään ohi? Mistä tietää, milloin pitää hakea väsymykseen ulkopuolista apua?

Minusta tämä aihe on todella tärkeä. Meitä väsyneitä äitejä on niin paljon. Kaikki eivät vain halua myöntää väsymystään, tai ainakaan sitä, että kokee sen haittaavan säännöllisesti arkeaan ja toivoisi saavansa apua.
Eihän nyt kukaan vapaaehtoisesti halua ilmoittautua sellaiseksi äidiksi, joka ei pärjää. Meidänhän pitäisi jaksaa ja saada aikaan paljon. Eihän se olekaan vielä mitään, että hoitaa omia pieniään kotona, vaan sen lisäksi pitäisi vielä harrastaa liikuntaa, pyörittää omaa yritystä ja käydä treffeillä miehensä kanssa vähintään kerran viikossa! Kuka nyt sellainen äiti haluaisi myöntää olevansa, joka ei jaksa omia lapsiaan. En minä ainakaan.

Tahto pärjätä oli voimakkaampi kuin tietoisuus siitä, että olin henkisesti loppu.

Muistan haaveilleeni kotiäitiydestä ja pidin sitä onnistuneen äitiyden merkkinä. Halusin hoitaa omia lapsiani kotona mahdollisimman pitkään ja olin ylpeä siitä, ettei minun tarvinnut viedä heitä päivähoitoon. Aivan sama vaikka olin välillä lopen väsynyt ja neuvoton lapsen raivokohtausten edessä. Minä halusin pärjätä itse. Kun sitten en joka hetki pärjännytkään, vaan menetin malttini, soimasin itseäni. Pidin itseäni huonona äitinä. Häpesin sitä, etten ollut sellainen äiti millainen olisin halunnut olla.

Minullakin oli parempia päiviä. Silloin jaksoin päivittää Facebookiin kuvia tytöistä, leipomishetkistä ja kaakaoretkistä. Oli minullakin päiviä, etten ollut niin väsynyt. Uupumus kyti kuitenkin sisälläni kaiken aikaa. Tahto pärjätä oli voimakkaampi kuin tietoisuus siitä, että olin henkisesti loppu.

Vielä silloin minäkin uskoin, että tämä väsymys on vain vaihe, joka menee itsestään ohi. Kuinka väärässä olinkaan!

Vielä siinäkään vaiheessa, kun aloin purskahtelemaan itkuun päivittäin, mikään unimäärä ei virkistänyt ja olin jatkuvasti pinna kireällä, en ymmärtänyt, että minussa on jotain vialla. Vielä silloin minäkin uskoin, että tämä väsymys on vain vaihe, joka menee itsestään ohi. Kuinka väärässä olinkaan!

Onneksi tajusin kertoa tilanteestani lasten neuvolassa. Onneksi tilanteeni otettiin siellä vakavasti. Viisas terveydenhoitaja ymmärsi, ettei väsymykseni ollut normaalia ja tarvitsimme kiireesti apua kotiin. Kotiavun lisäksi minä tarvitsin psykiatrista hoitoa. Näin jälkikäteen ajateltuna on aika järkyttävää, että vakavasti masentuneena koitin vain sinnitellä ja uskotella itselleni, että kaikki kyllä järjestyy itsestään!

Meidän kulttuurissamme on aika syvällä sellainen käsitys, ettei perheenäidin kuulu valittaa. Ei saa valittaa väsymystä eikä oman ajan puutetta eikä sotkua. Pitäisi osata vain nauttia elämästä ja postata ihania perhekuvia someen. Minä taas haluan kannustaa kaikkia äitejä puhumaan avoimesti kaikesta. Me äidit saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Aina ei tarvitse jaksaa. Jokainen meistä tarvitsee apua joskus <3

 

6daed9c1-7591-4346-b17e-629cb9de4279(Kuva)

Myös Teehetkien koti -blogissa on osuvasti käsitelty avunpyytämisen vaikeutta artikkelissa Selviytyjäsyndrooma – miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan?

Comments

  1. Hei, mikä sai teidät tekemään kolme lasta pienellä ikäerolla? Tuo taipumuksesi väsymykseen on varmaan ollut sinussa aina. Etkö pelännyt, että voimasi eivät riitäkään perhearjen pyörittämiseen? Meillä lapsiluku jäi yhteen omien voimavarojen vähyyden takia. Itselläni myös fyysinen perussairaus, joka paheni vauvavuotena valvomisesta ja totesin, että oman ja olemassa olevan perheen takia meidän perhekoko ei tule kasvamaan. Edelleen uuvun, jos elämä menee kovin hektisesti, joten pyrin rajoittamaan myös liiallista mukavien asioiden sopimista, jotta jää aikaa ihan vain työviikosta palautumiseen ja rauhalliseen puuhasteluun kotona. Itse saan myös voimia kodin siivoamisesta, järjestelystä ja sisustamisesta.

    • Hyvä kysymys! Kyllä varmaankin meillä asiaan vaikutti se että mulla oli pitkiä oireettomia vaiheita jokaisen laspen kohdalla. Silloin voin hyvin. Halusin että lapseni saisivat sisaruksia, sillä ajattelin ja ajattelen edelleen, että sisarukset rikastuttavat elämää. Itselläni on kaksi sisarusta ja olen heistä onnellinen. Jokaisen lapsen kohdalla halusin uutta vauvaa kovasti ja tunsin syvää äidinrakkautta jokaista vauvaa kohtaan. Kyllä nämä asiat vaikutti siihen, että kolme lasta meille tuli =) Enkä kyllä yhtäkään poiskaan antaisi. Ainut asia minkä muuttaisin, olisi se että olisin hakenut apua aikaisemmin! Mutta sehän on turhaa jälkiviisautta. Mutta sitä minäkin olen nyt yrittänyt, etten kehitä itselleni liikaa tekemisiä ja tiukkoja aikatauluja. Rennomman elämäntyylin luominen sopii mun sairauteen paljon paremmin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

sixteen − 11 =