Top

KUULUMISIA

Oon jo monta kertaa meinannut alkaa kirjoittamaan tänne jotakin, mutta joka kerta oon luovuttanut. Ei yksinkertaisesti löydä mitään sanottavaa. Toki kerrottavaa olisi paljon, mutta se, miten sen kaiken jäsentäisi yhdeksi tekstiksi, on tuntunut mahdottomalta.

Viime viikko oli meille aivan erityinen, koska saimme viettää aikaa perheen kesken peräti neljä kokonaista päivää. Koska äitini tuli meille viime viikonlopuksi käymään, halusimme, että myös lapset olisivat silloin kotona. Viikonloppu alkoikin sitten jo torstaina, kun hain äitin lentokentältä ja menimme Arctic Lightiin hotelliaamiaiselle, jonne olin varannut meille pöydän. Aamiainen osoittautui odotuksista huolimatta hieman pettymykseksi – kahvi tuli automaatista ja tuoremehu oli tiivisteestä, leivokset pakasteesta sulatettuja valmiskakkuja ja kaurapuuron seassa oli rusinoita (!?).  Tunnelma oli kuitenkin miellyttävä ja kiireetön ja sisustus silmiä hivelevää. Yhteisen terapiakäynnin jälkeen suuntasimme sitten hakemaan lapsia koulusta ja tarhasta.
perhe-1

Meillä oli lasten kanssa todella mukavaa ja erityisen ihanaa oli nähdä lasten nauttivan. Paljuilun, saunomisen ja yhteisen leipomishetken lisäksi kävimme Ounasvaaralla retkellä ja ravintolassa syömässä koko perheen voimin. Lapset löysivät metsästä jäisen liukumäen, jota laskiessa ei matka meinannut edetä lainkaan. Mukaan löytyi myös maailman suurin jääpuikko, “yksisarvisen sarvi”, jonka lapset kantoivat ylpeänä kotiin asti. Tuolla se odottaa terassin penkin alla tulevia leikkejä. Onneksi meillä on jo pakkasta, ettei se pääse sulamaan.
perhe-3
perhe-4
perhe-5
perhe-7

Olisi niin kiva, kun tämä sama iloinen ja välitön tunnelma jatkuisi myös sen jälkeen, kun lapset lähtevät. Niin ei kuitenkaan ole. Toki myös silloin kun lapset on kotona, olen valtavan väsynyt, mutta se korostuu erityisesti silloin, kun he ovat poissa. Lasten takia sitä kuitenkin pinnistelee jaksaakseen ja lasten läsnäolo myös piristää. Kukapa ei tuntisi valtavaa lämpöä ja rakkautta sydämessään, kun omat lapset tanssivat keskellä olohuoneen lattiaa tyynyistä rakentamansa majan vieressä ja hihkuvat onnesta?<3

Olen voinut ihan hirveän huonosti viime aikoina. En ole kuitenkaan halunnut tai oikeastaan edes pystynyt puhumaan siitä blogissa. Pystyn puhumaan niistä asioista tällä hetkellä parhaiten vain terapeuttini kanssa. Silti tuntuu, ettei mikään helpota. Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän pahalta. Ja se kaikista pahin paha, se on jotain mille ei löydy sanoja. Silloin pystyy vain itkemään tuskasta.

Kuten eräs lukijani huomasikin, olen löytänyt tuskani äärelle. Tuo tuska on jotain sellaista, joka on kytenyt sisälläni piilossa vuosikymmeniä ja saanut erittäin pahaa jälkeä aikaan. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata tuo tuska, tuntea kaikki ne tunteet, joita se aiheuttaa, puhua, puhua, puhua  –  ja kestää. Blogin pitäminen kaiken tämän hirveän olon keskellä tuntuu epäolennaiselta, turhalta ja vaikealta, koska en kuitenkaan voi kirjoittaa siitä, mitä ihan oikeasti joudun käymään läpi. Siksi olenkin ajatellut, että ensi viikosta lähtien pidän blogista totaalitaukoa. Niin pitkän tauon, että palatessani tänne kirjoittamaan kaikki ei enää tunnu niin vaikealta.

Mulla on kahden viikon päästä tämän terapian arviovaiheen hoitokokous, jossa päätetään yhdessä psykiatrin ja terapeutin kanssa, aloitanko tämän varsinaisen terapian vai en. Mun oma arvio ja tuntemus on, että tämä (DKT) ei ole mulle luultavasti kaikista ajankohtaisin terapiamuoto. Mulla on sellainen aavistus, että terapia, jonka lopulta aloitan ja jota kipeimmin tarvitsen, on traumaterapia. Olen ollut siihen jonossa jo puoli vuotta.

Tällä hetkellä luen paljon psykologiaa, koska mulla on hirveä tarve ymmärtää. Ymmärtäminen ja tiedostaminen lisää mun henkisen tuskan määrää, koska vasta nyt alan käsittää, miten vakavista ja vaikeista asioista on kysymys ja miten monia ihmisiä ne perhepiirissäni koskettaa. Se on kuitenkin samalla kuin suuren palapelin kokoamista. Kun kaikki palaset on saatu paikalleen, kokonaiskuva hahmottuu selkeästi ja ongelmaa on helpompi lähteä työstämään. Tiedän, että edessäni on pitkä ja tuskainen tie, mutta tiedän myös, että nyt on tullut aika astua tuolle tielle ja katsoa, mihin se johtaa.

Voimia kaikille, jotka kamppailee samanlaisten asioiden kanssa! <3

 

Comments

    • Kiitos 🙂 Kyllä toisaalta kirjoittamisesta on ollu mulle valtavasti apua ja hyötyä. Mutta tässä vaiheessa alan olla sitä mieltä että kirjoittamistakin enemmän tarvitsen lepoa ja aikaa miettiä asioita rauhassa. Ja ainahan voin kirjoittaa tekstejä jos siltä tuntuu ja julkaista niitä myöhemmin kun voin paremmin.

  1. Olen samaa mieltä, että pitkän aikaa voi tuntua siltä, että tieto ja ymmärrys lisää tuskaa, mutta kun tieto vähitellen jäsentyy mielessä tunteiden ja kokemusten kanssa, olen kokenut, että se ennen kaikkea lisää vaikutusmahdollisuuksia ja vaihtoehtoja siihen, miten ja millaiseksi minä tämän kokonaisuuden ja itseni jälleenrakennan.

    Hyvä hetkiä toivotellen,
    J.

    • Hyvin sanottu!:) Se on varmasti just niin että tähän asti käsittelemättömät ja padotut tunteet noustessaan tietoisuuteen aiheuttaa tuskaa ja kammottavaa alakuloa ja masennusta. Mutta vähitellen terapian myötä nämä kaikki asiat jäsentyy osaksi mun elämänkokemusta ja persoonaa niin, että kaikki on ehjää ja ymmärrettävää.

  2. Kiitos upeasta blogistasi! Ja paljon voimia sinulle. Valoa ja rakkautta elämääsi, ja voimia terapiaan. Uskon että näet maailman eri tavalla kun olet käynyt asiat läpi.
    Minun matkastani voit lukea http://www.traumaselviytyjä.fi
    Kiitos avoimuudestasi täällä, siitä saa varmasti moni vertaistukea ja voimaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

5 + 13 =