Top

Millaista oli olla suljetulla osastolla?

“Sinulla on viisi minuuttia aikaa päättää mitä tehdään. Lähdetkö osastolle vapaaehtoisesti, vai laitanko minä sulle pakkolähetteen? Nyt pitää tehdä päätös!”

Oli elokuinen aamu, 7.8.17. Hetkeä aiemmin olin käynyt viemässä lapset tarhaan ja ajanut autolla psykiatrisen akuuttitiimin lääkärin vastaanotolle. Nyt edessäni oli tilanne, jota en osannut odottaa. Joutuisin palaamaan psykiatriseen sairaalaan. Lääkäri oli todennut minulla kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisen jakson ja oli sitä miltä, että tarvitsin kiireellistä sairaalahoitoa.

Sinä aamuna en ajanutkaan kauppakeskukseen shoppailemaan, kuten olin aikonut, vaan ajoin kotiin. Tajusin, että oli oman etuni mukaista suostua sairaalahoitoon, joten lähdin sinne vapaaehtoisesti. Pakkasin laukun. Suljin mietteliäänä kotioven. Ajoin autolla sairaalan pihaan. Katselin sairaalarakennuksen jyhkeitä, tummanvihreitä seiniä ja monia ikkunoita, joiden takaa näkyi valot. Sillä hetkellä tiesin, etten palaisi kotiin enää pitkään aikaan.

air -9877

Valkokaapuisia hoitajia, käytävällä laahustavia tyhjäkatseisia potilaita, kelmeä sairaalamainen haju, eristyshuoneita, huutavia, itkeviä ja hoilottelevia potilaita. Pelottavia katseita, uhkaavia eleitä. Yksinään puhuvia potilaita. Tyhjät valkoiset seinät, kolkot huoneet, narisevat sängyt. Huonekaveri, joka tuijottaisi minua kiiluvilla silmillään koko yön. Tätä kaikkea olin pelännyt suljetun osaston olevan, kun sinne ensimmäisen kerran päädyin huhtikuussa 2017.

Ensimmäisellä kerralla oikeastaan pyysin osastohoitopaikkaa, sillä olin erittäin masenunut. Olin aivan loppu, romahtanut.Tiesin, että sairaalassa saisin levätä ja nukkua ja jutella hoitajille joka päivä, saada psyykkistä tukea joka hetki kun sitä tarvitsisin. Osasto 1, eli akuuttiosasto osoittautui mukavammaksi ja kodikkaammaksi paikaksi kuin olin kuvitellut, ja hetkittäin suorastaan nautin olostani siellä.

air -9932-01

Siltä ei kuitenkaan tuntunut sillä hetkellä, kun minut otettiin ensimmäistä kertaa vastaanottohuoneeseen saapuessani sairaalaan. Kaksi tiukkailmeistä naishoitajaa kyselivät inhottavia, henkilökohtaisia kysymyksiä. Miksi sinä olet täällä? Mitä sinä naurat? Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Toinen hoitajista kaivoi sillä aikaa laukkujani ja tarkisti joka ainoan esineen. Jopa housuni taskut käännetttin nurin. Avaimet, lompakko, lasipullot, terottimet, johdot, laturit, sähköhammasharja takavarikoitiin ja ne sai käyttöönsä vain pyydettäessä. Tunsin itseni rikolliseksi. Oloni oli kajottu.

Osastolla minulla oli välillä oma huone, mutta suurimman osan ajasta jaoin huoneen toisen naispotilaan kansssa. Se ei minua kovastikaan haitannut, sillä potilaat olivat useimmiten hiljaisia ja rauhallisia. Välillä sattui puheliaampi toveri viereen, mutta minua lähinnä huvitti kuunnella toisen taukoamatonta höpöttelyä. Ja kun halusin omaa rauhaa, vedin peiton korviin ja nukuin.

Aamuisin hoitajat tulivat koputtelemaan ovelle klo 7.30. Klo 8 oli aamuryhmä. Sen jälkeen lähdettiin yläkertaan aamupalalle. Aamupalaksi oli kaurapuuroa ja hapanta ruisleipää. Ruokasaliin ja takaisin osastolle kuljettiin aina jonossa, hoitajien valvovien silmien alla. Osaston ovella oli metallinpaljastimet, joiden läpi kuljettiin. Vessassa sai käydä vapaasti, mutta suihkun ja saunan ja pyykkihuoneen ovi oli aina lukossa ja sinne pääsi vain luvan kysymällä.

Parasta osastolla oli levollinen ilmapiiri ja turvaa tuovat rutiinit. Osastolla sai valmiin ruuan neljä kertaa päivässä.  Potilaat olivat yleensä ottaen rauhallisia ja  mukavia. Jokunen levottomampi tapaus saattoi välillä häiritä osaston rauhaa, mutta osastolle oli tehty mukavia, kodikkaita tv-nurkkauksia käytävän eri osiin ja sinne sai halutessaan mennä lukemaan tai katsomaan telkkaria omiin oloihinsa. Jokaisella potilaalla oli aina omahoitaja tai vuorohoitaja, jonka kanssa sai käydä päivittäin keskusteluja omasta voinnistaan. Hoitajilla oli yllään siniset työasut, joiden housut kahisivat heidän kävellessään käytävällä.

air -9922-01

Jos potilaalla oli vapaa kulku, sai käydä kävelyllä ja lähikaupassa. Lähdin melkein päivittäin kauppaan ja ostin itselleni karkkia: pantteripussin ja Dumleja, joskus omenoita. Nautin omasta ajasta ja karkeista joko pihakeinussa istuen tai omassa huoneessa musiikkia puhelimesta kuunnellen. Ihan parasta oli myös kaikki ne fysikaaliset hoidot joita osastolla sain: hieronnat, jumppatuokiot, hydro- eli vesihieronta ja lämpöhoito; miten ihanaa olikaan, että sain olla vain ja joku hemmotteli minua. Silloin tunsin olevani kuin all-inclusive hotellissa! 😀

Muistan edelleen miten sydäntäraastavasti Livia itki ja huusi äitiä, kun auton ikkunasta vilkutin hänelle sairaalan pihalla hyvästiksi.

Kahdella ensimmäisellä kerralla, joina viime kesänä jouduin sairaalaan, olin akuuttiosastolla masennuksen takia ja koin hyötyväni hoidosta merkittävästi. Siksi, kun kuulin, että minun pitäisi vielä kolmannen kerran lähteä osastolle, päätös oli lopulta helppo. Tiesin jo mitä odottaa. Kolmannella kerralla meninkin osasto neloseen, eli kuntoutusosastolle, jossa oli enemmän pitkäaikaisempia potilaita. Siellä tunnelma oli vieläkin levollisempi kuin akuuttiosastolla, ja potilaat vaihtuivat harvemmin. Ehdin niiden 11 viikon aikana tutustua moniin potilaisiin ja sain vertaistukea toisilta masentuneilta. Yhteiset ruokailut, saunahetket, iltapalat, leivontatuokiot, peli-illat, elokuvaillat ja teehetket saivat minut tuntemaan oloni  kotoisaksi ja hyväksytyksi. Lääkärit olivat pätevän oloisia enkä voi edelleenkään kylliksi kiittää silloista mukavaa nuorta osastonlääkäriä, joka auttoi minua saamaan sopivan lääkityksen ja riittävän jatkohoidon kotiinpaluni jälkeen.

Osastolta lähtiessäni toivoin hartaasti, ettei minun enää tarvitsisi palata sairaalaan. Lapsille sairalassaoloni oli varmasti jollain tasolla traumaattista. Kolmannen osastojakson alussa meni kolme viikkoa etten nähnyt lapsiani kertaakaan, olin liian huonossa kunnossa. Senkin jälkeen lasten viikottaiset tapaamiset osastolla kestivät vain reilun puoli tuntia. Vaikka pääsin silloin tällöin käymään kotilomalla, sairaalaan paluu oli lapsille (ja minulle) kova paikka, eikä eron hetki ollut helppo meille kenelllekään. Muistan edelleen miten sydäntäraastavasti Livia itki ja huusi äitiä, kun vilkutin hänelle sairaalan pihalla hyvästiksi.

Nyt sairaalajaksosta on kulunut neljä kuukautta. Aika kotona on mennyt nopeasti. Ja mikä parasta, tunnen, että vointini on parantunut! Vaikka olen edelleen vakavasti sairas, en ole enää kuin hautakuopassa, toivoni menettäneenä. Nyt uskallan katsoa jo tulevaisuuteen ja varovasti nähdä ihania asioita edessä päin, kurkottaa niitä kohti.

Jos haluat lukea, millaisissa tunnelmissa palasin sairaalasta kotiin, voit lukea postaukseni jonka kirjoitin neljä päivää kotiinpaluun jälkeen: Mistä syntyy hyvä olo?

air -9866-01

***

Minusta oli samaan aikaan mukavaa ja hämmentävää palata näihin sairaalan aikaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin. Sairaalajaksot olivat tietynlainen käännekohta elämässäni. Kotiin palattuani tiesin, että jotain merkittävää, jotain olennaista oli ajatusmaailmassni sairaalassa ollesssa muuttunut. Nyt haluan koittaa nauttia ajastani kotona ja koittaa tallettaa sydämeeni jokainen hetki jonka saan rakkaiden lasteni seurassa viettää.

Kiitos että sain juuri sinulle kertoa näistä asioista, joista monet yleensä vaikenevat häpeän pelossa. Toivon sinulle oikein rakkaudentäyteistä viikonloppua<3

 

PS. Blogissani on ollut viime päivinä ennätysmäärä kävijöitä. Palvelintila ylittyi tänään hetkellisesti, joten sivut kaatuivat. Nyt asia on korjattu ja sivujen pitäisi toimia jälleen moitteettomasti =) Ihanaa tietää, että teitä on siellä niin paljon!

 

Comments

  1. Tulee tässä mieleen että ei ole leikin asia nämä mielenterveysongelmat. Vielä joku viitsii syyttää että olisit hylännyt lapsesi..Tietämättömyyttäkin myös, tietty.. Nyt kun saat itsesi kuntoon siitä on pitkäaikaisempaa hyötyä myös perheellesi.. ❤

    • Niinpä! Se on ihan totta, minulla on vakava mielenterveyden ongelma. Olisin voinut joutua psykoosiin. Nukuin aivan liian vähän. Olisin voinut tehdä lapsille kauheita asioita. Onneksi saimme apua riittävän ajoissa ja lapset selvisivät ilman järkyttäviä seurauksia. Harva edes tietää mitä on sekamuotoinen jakso. Mulla kesti sitä monta kuukautta!! Se oli jotain aivan järkyttävää se olo. Siinä ei olisi tosiaan pystynyt edes itsestään pitämään enää huolta, saatika lapsista. Lääkkeillä tila saatiin vakaantumaan, mutta edelleen on kovasti masennuksen puolella olo….:(

  2. Hello,

    I read to you regularly but I rarely comment.
    I am admiring. I am nursing and I worked in psychiatry; and I made a burn out. I understand and knows what you live.
    Rare are the sick who understand why a hospitalization is necessary and that often are needed several to manage to see the end of the tunnel.
    I like your blog because I like your decoration and your sincerity and humility.

    • Hi Veronique! <3 Thank you so much for reading my blog and that you took time to leave a comment to me =) I'm sorry to hear you have been through burn out. :/ After a one year's deep depression I finally see some light in the end of the tunnel. It's because of my suitable medication and intense therapy. I'm so glad you like my style and open-minded articles =)

  3. Olet rohkea kun kerrot tilanteestasi. Kiitos siitä! Olen itse kaksuuntaista mielialahäiriötä sairastaneen äidin lapsi. Nyt olen jo aikuinen. Pahinta oli se, että äiti katosi viikoiksi ja kuukausiksi, eikä kukaan kertonut alle 10v lapselle minne äiti on mennyt. Välillä joku sukulaisista hymyili kireästi ja tuumasi, että missä lienee lomalla laiskottelemassa. Äitini sairautta ja hoitojaksoja hävettiin, siksi niistä ei puhuttu. Suhteeni äitiin pysyi aina jollaikin tapaa etäisenä ja kireänä, kuvittelin että minussa on jotain vikaa kun äiti ei voi olla kanssani. Onneksi nykyään mielenterveydestä ja -sairauksista puhutaan avoimemmin. Halaus sinulle! Voimia! Kaikesta tulee läpi, että ajattelet lastesi parasta. Tärkeintä on silloin, että heidän äitinsä saa tarvittaessa tukea ja apua, jolloin äiti jaksaa kotonakin. ❤️

    • Kiitos Minea että kerroit oman kokemuksesi! Minusta on tärkeää ettei mielenterveyden ongelmia hävettäisi. Pahinta on jos ne laitetaan sairastuneen syyksi ja kuvitellaan että masentunut “laiskottelee”. me kerrottiin heti sairaalajaksoni alussa lapsille suoraan, että äiti menee nyt sairaalaan koska äiti on niin väsynyt ettei äiti pärjää enää kotona. Ja että väsymys ei ole lasten syy vaan sairauden syy ja sairauden nimi on masennus ja se on äitin pään sisällä. Lapset saivat käydä minua katsomassa niin usein kuin vain jaksoin heitä ottaa. Toivon hartaasti ettei tämä vaikea elämänvaihe tekisi varuioita meidän tyttöihin. Ainakin tähän asti on vaikuttanut siltä, että he ovat kasvaneet tasapainoisiksi lapsiksi joilla on hyvä olla.

  4. Hienosti kerrot vaikeuksistasi! Moni saa hyvää vertaistukea.
    Terveiden on vaikea ymmärtää kuinka haastavia tuollaiset mielen sairaudet ovat. Onneksi lääketiede on mennyt näissäkin sairauksissa isosti eteenpäin.
    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!❤

    • Niinpä, täytyy olla kiitollinen siitä miten hienoa hoitoa ja apua olen saanut ja miten hienosti koko meidän perhe on otettu huomioon ja avun piiriin. Meidän yhteiskunta toimii tässä suhteessa todella hyvin. Mulla on vain hyvää sanottavaa oman kokemukseni perusteella =)

  5. Mukava lukea, että olosi on parempi. Olet rohkea Nainen ja taitava sisustaja.
    Voimia ja Siunausta Sulle ja Perheellesi. Lämpimin ajatuksin Tiida

  6. Minulle tämän lukeminen on ollut terapeuttista sikäli, että Sinun kirjoitustasi lukiessa ymmärsin, että isäni kärsi ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan ensimmäistä kertaa. Yleensä olin ajatellut, että me kärsimme eikä hän. Ja aika paljon halveksimmekin häntä. Se oli väärin, olisi pitänyt nähdä, että hän kärsi itse. Sitä paitsi häntä hieman pelotti olla mielisairaalassa. Näin ikään kuin nyt kolikon kääntöpuolena, aina olen vain ajatellut, mitä isän sekoaminen aiheutti meille äidin kanssa. Tyhmä olen ollut.

    • Miten hienoja oivalluksia oletkaan tehnyt! Täytyy kyllä olla niin iloinen puolestasi! Myötätunnon kokeminen jotakuta tärkeää ihmistä kohtaan on tosi tervehdyttävää. Kaikissa asioissa on aina kaksi puolta. Vaikka sairastuneen käytös on usein muita häiritsevää ja jopa loukkaavaa (niin minunkin) niin silti minäkin olen kärsinyt tilanteesta vähintään yhtä paljon kuin perheeni. Sairastuminen on aina kriisi perheessä ja vaatii kaikilta sitä koskettavilta ihmisiltä uudenlaista asennoitumista itseen ja toiseen. Ihana kuuulla että blogistani on ollut sinulle hyötyä myös tällä tavalla! =)

  7. Itse olen ollut myös suljetulla osastolla. Oli kauheaa viettää suurin osa päivästä sisällä, kun muut nauttivat kuumista kesäpäivistä (olin siis osastolla kesällä 2014 syömishäiriön ja masennuksen takia). Toivottavasti en ikinä joudu sinne takaisin. Kiitos blogista ja paljon voimia Annika <3

    • Hei ja kiitos että kerroit oman kokemuksesi! Minustakin oli ikävä viettää koko alkukesä sairaalassa ja loppukesästä uudelleen 🙁 Mutta onneksi mulla oli kulkulupa, niin sain olla ulkona sairaalan pihalla ja nauttia auringonsäteistä siellä. Minäkään en toivoisi että sairaalaan joutuisin enää, vaikka täytyy myöntää että välillä olen ollut niin alamaissa ja tuskainen edelleen, että olen kaivannut sairaalaan lepoa ja rauhaa. Onneksi silti olen voinut jatkaa sairaudesta toipumista kotona. Kyllä koti on paras paikka maailmassa! =)

  8. Todella rohkeaa, että kerrot näinkin henkilökohtaisista kokemuksista! Blogistasi on varmasti hyötyä ja vertaistukea sitä tarvitseville, sillä mielenterveysasioista yleensä aina vaietaan. Näin rehellistä blogia en toista tiedä ja toivon, että masennuksesi hellittää. Oikein hyvää kevättä 🙂

    • Kiitos todella paljon! =) Täytyy myöntää, että vielä viime keväänä häpesin tilannettani enkä aikonut puhua tästä tilanteestani blogissa mitään. Tilannne meni kuitenkin siihen, etten olisi voinut jatkaa blogia jos en olisi ollut avoin. En vai olisi voinut blogata jostain sisustamisesta ja torkkupeitoista jos samaan aikaan makaan vakavasti “mieli”sairaana osastolla. Pitkä blogihiljiaisuus ilman selitystä olisi sekin ollut jollain lailla arvelluttavaa eikä yhtään vertaistukea antavaa. Avoimuus ja rehellisyys on aina vähän pelottavaa. Mutta tähän asti ainakin olen kokenut sen itselleni hyödylliseksi ja itsetunteumukseni on lisääntynyt valtavasti. On ilo ajatella, että joku lukijani voi todella saada vertaisutukea kirjoituksistani! <3

  9. Heippa pitkästä aikaa.
    Olin aivan järkyttynyt kun pitkästä aikaa tulin kurkkaamaan kuulumisiasi.
    Muistan joskus lukeneeni että sinulla on ollut paha masennus mutta en tiennyt että olet joutunut ihan osastolle saakka. Olet rohkea nainen kun kerrot kokemuksestasi avoimesti. Itse olen samanlainen, se helpottaa minua ja saattaa helpottaa jotain toistakin ihmistä rohkenemaan puhua omista tuntemuksistaan.
    Olen joutunut oman lapseni kerran viemään lasten suljetulle osastolle ja äitinä tiedän, että se on kamalinta maailmassa, tai ehkä lapsensa menettäminen on vielä kamalempaa mutta ei tuotakaan kenellekään toivo.
    Osastolla oli onneksi todella ihana henkilökunta josta saimme koko perhe apua, niin lapsi kuin mekin. Saimme käydä vierailulla joka päivä sekä isovanhemmatkin kävivät lapsen luona. Näin lapsemme huomasi, ettei häntä hylätä ja asioista selviää. Vaikka tuo aika olikin painajaismaista niin jotain hyvääkin siinä oli… sen myötä saimme vihdoin ja viimein oikeaa sekä kunnollista apua lapsellemme.
    Niin pahat traumat tuo kokemus itselleni jätti että aloitin syksyllä psykoterapian ja koitan taas päästä elämän syrjästä kiinni. Itselleni jäi pelko, että milloin lapsi mahdollisesti taas romahtaa.
    Hurjasti jaksamista sinulle <3

    • Hei Nanni ja kiitos että pistäydyit blogissani ja otit vähän aikaa jättääksesi kommentin! =) Voin vain kuvitella miten raskaita ja järkyttäviä tunteita olet joutunut käymään läpi lapsesi joutuessa psykiatriseen sairaalahoitoon. Aistin myös omasta äidistäni joutuessani sairaalaan, miten sairaana hän oli huolesta! Hän asuu kaukana eikä päässyt katsomaan minua kertaakaan vaikka olin sairaalassa kuukausia 🙁 Välillä pääsin onneksi kotilomalle ja silloin näin äitiäni kun hän tuli käymään meillä. Onneksi te pääsitte tapaamaan lastasi joka päivä. Lapsesi taatusti arvosti vierailujanne, jotka osoittivat miten tärkeä ja rakas hän on teille <3 Itse olin niin hunossa kunnossa, etten jaksanut ottaa vieraita vastaan kuin muutaman viikossa. Ja jo 15 minuutin vierailu tai puhelu sai voimani loppumaan. Nyt on onneksi jo parempi tilanne <3 Voimia myös teille oikein paljon!

  10. Kiitos tästä! Olen menossa akuutti psyk. osastolle ja pelottaa edelleen mutta tekstin luettua tiedän edes vähän mitä odottaa, joten kiitos avoimuudestasi😊

    • Älä suotta pelkää:) Osastolla olet turvassa. Siellä on hyvä olla. Saa levätä ja jutella hoitajille aina kun tuntuu pahalta. Mulle ainakin sattui useimmiten todella ihana hoitaja! Voimia sulle kovasti!♡