Top

MITEN TÄSTÄ SELVITÄÄN?

ilta (13 of 17)-01
Pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Vaikka mielessä on paljon asioita, ei ole helppoa koota ajatuksiaan. Ja kun lopulta on saanut jollain lailla ajatuksia yhteen, kaikki se tuntuu turhalta kirjoittaa. Jotenkin sitä on asettanut itselleen valtavan korkean riman, jonka ali ei voi mennä.

Olen jo kuukauden päivät tuntenut, että mieleni on vaipumassa syvemmälle masennukseen. Välillä olen lähes epätoivoisesti yrittänyt estää masennusta ottamasta minusta yliotetta. Kaikki yritykset on tuntuneet turhalta. Ensin huomasin väsymyksen päivä päivältä lisääntyvän. Samaan aikaan mielialani laski. Tällä hetkellä juuri mikään ei tuo hyvää oloa. Voimat on ihan lopussa. Kaikki tuntuu turhalta ja pahalta. Itsesyytökset nakertavat mielessä ja aiheuttavat ahdistusta.

Terapeuttini ja lääkärini tietävät onneksi tilanteen. Olen saanut purkaa terapeutille pahaa oloani. Olen siitä onnekas, että mulle sattui todella mukava ja taitava terapeutti. Minulta jo kysyttiin, olisinko sitä mieltä, että osastohoito voisi auttaa minua. En osaa sanoa. Odotan nyt kovasti ainakin kahdenkeskistä reissua, jonka olen varannut itselleni ja Sofiannalle syyslomaksi mummin luo.

Nyt on vain selvittävä. Olenhan selvinnyt tästä ennenkin. En kyllä tajua, miten tästä kukaan jaksaa selvitä kerta toisensa jälkeen. Mutta ehkä siinä piileekin se voima. Vaikka masennus olisi pitkäaikaista tai herkästi uusiutuvaa, omaa masennustaan oppii tuntemaan ja käsittelemään. Sitä oppii löytämään ne tietyt asiat, joiden avulla jaksaa vaikeimman yli. Eikä mun tarvitse jaksaa yksin, enkä kyllä jaksaisikaan.

Tämän blogin suhteen mulla on ollut aika ristiriitaisia tunteita. Välillä tuntuu, että haluaisin kirjoittaa tänne just siltä kuin musta tuntuu, vuodattaa tänne kaiken sen tuskan ja todellisuuden kaunistelematta yhtään. Siinä ei jäisi epäselväksi kenellekään, miksi meidän lapset ei voi asua kotona ja miltä musta oikeasti tuntuu elää tätä elämää. Silloin en jaksaisi välittää siitä, että joku kokee blogini liian ahdistavana.

Mutta sitten, välillä taas tuntuu, etten halua avata tänne ongelmistani juuri mitään. Mieluummin vältän paljastamasta todellista vointiani. Ei mun tarvitse kertoa kaikkea. Eikä mun ehkä kannata. Ei, mun ei todellakaan kannata.

En saisi kaikkia lukijoita puolelleni, vaikka tekisin mitä. Ei ole mitään mahdollisuutta, että voisin miellyttää kaikkia. Aina löytyy niitä, jotka eivät ymmärrä. Aina on niitä, jotka haluavat loukata. Joidenkin mielestä tähän blogiin ei kuulu mitkään muut aiheet kuin sisustus. Suomessa on totuttu olemaan ihan hys hys omista mielenterveysongelmista ja huostaanotosta puhuminen ja varsinkin sen pyytäminen omille lapsille on ihan todella paheksuttavaa ja täysin ennenkuulumatonta. Eihän nyt kukaan rakastava äiti sellaista tekisi! Ja nyt kun kuitenkin niin tein ja uskallan sen vielä sanoa ääneen ja seistä sanojeni takana, saan joidenkin vihan niskaani.

Selvitäkseen elämän ongelmista pitää olla rohkea. Pitää pyytää apua ja kysyä neuvoa. Pitää tehdä sen mukaan, minkä kokee viisaaksi. Ei pidä välittää siitä, mitä ne, jotka ei ymmärrä, ratkaisuista ajattelee. Se olisi pelkoa, ei viisautta. Tiedän, että monilla teistä lukijoillani on samankaltaisia vaikeuksia kuin meillä on. Me ei todellakaan olla yksin näiden asioiden kanssa. Siksi haluan sanoa, että jokainen meistä voi selvitä ongelmistaan. Minä selviän. Sinä selviät. Uskothan sinäkin siihen?

***

Lupasin viime viikolla toisen osan postaussarjasta some vs todellisuus. Se on tulossa kyllä, kunhan saan voimia sen kirjoittamiseen.=)

Pääset halutessasi kommentoimaan ajatuksiasi Facebookin kautta. Blogin kommentointia en avaa ennen kuin voin olla varma siitä, että jaksan kantaa siitä aiheutuvan lisäkuorman. Facebookin kommentointia valvon myös ja sinne hyväksyn vain positiiviset kommentit.
Jokainen meistä voi pitää omalta osaltaan huolen siitä, että kenenkään pahaa oloa ei lisätä ikävien sanojen takia.

ilta (12 of 17)-01

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

one × one =