Top

Miten voisin oppia hidastamaan vauhtia, jos en ole koskaan käyttänyt jarruja?

SIS

Kuvittele, että ajat moottoritiellä ja nopeusmittari näyttää 120km/h.  Nautit vauhdin huumasta ja nopeasti vaihtuvista maisemista. Tunnet suorastaan liitäväsi eteenpäin etkä haluaisi kenenkään hidastavan sujuvaa menoasi. Jos se olisi sinusta kiinni, voisit ajaa moottoritietä määränpäähäsi asti täyttä vauhtia.

Yhtäkkiä vastaan tulee laaja tietyömaa. Alueelle on laitettu kirkkaita varoituskylttejä ja välkkyviä valoja. Nopeusrajoitus on 30km/tunnissa.  Jarrutat vastahakoisesti. Sinun tekisi mieli tööttäillä edessä mateleville autoilijoille. “Ei tässä nyt näin hiljaa tarvitse ajaa!” Tuntuu, ettette liiku lainkaan eteenpäin. Aika matelee ja kärsimättömänä naputat rattia. Nopeusmittari näyttää 25km/h ja tietyömaa näyttää vain jatkuvan. Aikasi madeltuasi kiihdytät auton kunnon vauhtiin, ohitat hidastelevat autot ja tuhahadat mielessäsi niiden ylivarovaisille kuskeille. Et anna tilaa ajatuksille, jotka yrittävät kysyä, mihin sinulla oikeastaan on niin kiire. “Ei tässä sellaisia nyt ehdi miettiä, nyt mennään että ehditään!”

Rytinällä läpi

Tämä kuvaus kertoo jotain minun elämästäni. Elämänmottoni on aina ollut humoristisesti: “Rytinällä läpi.” Tunnistan olevani juuri sellainen oman elämänsä suorittaja, jollaisista yleisesti puhutaan. Tunnistan itsessäni liiallisen vaativuuden. Tiedän, että minun pitäisi höllätä vauhtia, hellittää otettani arjesta.

SIS-3
Olen aina ollut kymppiplussan tyttö. Jos sain kouluaikana kokeesta 10-, hymyilin, vaikka oikeasti tunsin hienoisen pettymyksen vihlaisun sisimmässäni. Arvonsana kahdeksan oli jo häpeä. En voinut katsoa opettajaa silmiin, jos hän tuli vastaan käytävällä. Halusin olla kaikessa paras, tein kaiken viimeisen päälle, yhtään virhettä en itsellleni sallinut.

Aikuisiällä liiallinen itsekriittisyys ja vaativuus itseäni kohtaan on heijastunut myös perheenjäseniini. Koska vaadin itseltäni paljon, vaadin liikaa myös läheisiltäni, lapsiltani ja mieheltäni. Vaativuutta ja ylikontrolloimista on vaikea tunnistaa. Niiden tunnistaminen ja myöntäminen aiheuttaa häpeää. Häpeän kanssa eläminen on vaikeampaa kuin asioiden kylmänviileä suorittaminen piittamatta siitä, miltä minusta tai  toisista tuntuu.

On helpompi ohittaa omat väsymyksen, uupumuksen ja tarvitsevuuden merkit kuin myöntää, että toimintatapani ovat vahingollisia ja minun täytyy muuttua. On helpompi puunata, jynssätä ja kiillottaa koti täydellisen siistiksi kuin pysähtyä miettimään, mikä minua oikeasti ahdistaa.

Pystynkö muuttumaan?

Muutoksen tekeminen ei ole helppoa. Itse asiassa se on tavattoman vaikeaa. Ei ole yksinkertaista muuttaa elämänsä polkua, tapaa jolla on aina tottunut toimimaan. Tärkeintä olisi, että haluaa muutosta. Jos ei itse halua muuttua, toiset eivät voi auttaa. Jokaisen täytyy auttaa itseään muutoksen tielle. Ei ole helppoa oppia hidastamaan vauhtia, jos ei ole koskaan käyttänyt jarruja.

Muutoksessa tarvitaan taitoja. Tarvitaan lempeyttä, ymmärrystä ja hyväksyntää itseään kohtaan. Täytyy suoda itselleen riittävästi aikaa pysähtyä tuntemustensa äärelle. On hieno taito osata kuunnella sisintään, kysyä itseltään: “Miten minä voin juuri nyt? Mikä tekisi nyt olostani paremman?”

Jokainen meistä pystyy muuttumaan. Muutos lähtee omasta sisimmästä. Siihen täytyy vain uskoa ja luottaa. Kukaan meistä ei selviä elämän loppuun asti muuttumatta jotenkin. Jokaisella meistä on edessään uusia, tuntemattomia polkuja.

SIS-4

Comments

  1. Hyvä kirjoitus! 🙂 Kysymykseni ei nyt varsinaisesti liity aiheeseen, mutta mietin, että mikä on koulutuksesi? Tuli vain mieleen, kun kerroit olleesi kympintyttö niin hakeuduitko johonkin koulutukseen lukion jälkeen? 🙂

    • Kiitos paljon! Lukioaikana haaveilin psykologin ja äidinkielen opettajan ammatista. Ajattelin kuitenkin, että näihin ammatteihin pyrkimällä minusta kasvaisi itsekäs, omahyväinen ihminen, jolle koulutus on kaikki kaikessa. Niinpä en mennyt yliopistoon. Kävin muutaman alemman tason perustutkinnon, joista ensimmäinen jäi kesken. En halua blogissa kertoa mitä nuo ammatit ovat. Sittemmin olen toiminut lasten liikunnanohjaajana, lastenhoitajana ja yrittäjänä.

  2. Aika erikoinen ajatus,että yliopiston käymällä ihmisestä tulisi omahyväinen ja itsekäs,jolle koulutus olisi kaikki kaikessa. Selitätkö vähän,miten päädyit tällaiseen ajatukseen aikoinaan?

    Itse olen mennyt opettajuuteen ammatti edellä: halusin tehdä tätä työtä,ja tätä työtä tehdäkseni on täytynyt käydä yliopisto. En tunnista itsessäni omahyväisyyttä koulutuksesta,mutta kannustan toki lapsia ja nuoria käymään kouluja riittävän pitkälle,että voivat tehdä sitä työtä,jota haluavat ja että töitä heille löytyisi.

    • Ethän käsitä minua väärin, en missään tapauksessa ajattele, että kaikki korkeasti koulutetut olisivat omahyväisiä ja itsekkäitä. Myönnän, että silloinen ajatteluni oli jyrkkää ja ennakkoluuloista itseäni kohtaan. Olen vaikeasta taustastani johtuen oppinut ajattelemaan, että olen itsekäs luonne. Siksi pelkäsin tehdä mitään mikä lisäisi tuota “itsekkyyttä”. En kadu sitä etten opiskellut yliopistossa mutten arvostele ketään joka siihen ratkaisuun päätyy. Olen tyytyväinen siihen mitä olen saanut ja minulla on tavoitteita kehittää taitojani kirjoittajana ja bloggaajana ja tehdä niistä itselleni ammatti.

  3. Kyllä nyt särähti korvaan, ja pahasti! Koulutus ammattiin tekisi ihmisestä itsekkään ja omahyväisen!
    Eli näinkö ajattelet meistä, jotka olemme opiskelleet?
    Kuvastaa hyvin vääristynyttä ja kateellista ajatusmaailmaa ihan bloggaajan itsensä osalta. Kuinka surullista!
    Koska olen opiskellut opiskeluni loppuun, voin käydä töissä ja elättää itseni ja lapseni. Ja olen siitä onnellinen. Ja omaan myöskin keskivaikean masennuksen.

    • Luitko ollenkaan edellistä vastaustani tästä aiheesta? Ilmeisesti et! En todellakaan ajattele muista kouluja käyneistä siten! Tuo ajatusmaailma oli osa minua 13 vuotta sitten kun olin tyttönen. Minulla on vaikea menneisyys ja sen vuoksi olin omaksunut uskomuksen jonka vuoksi pidin itseäni lopen itsekkäänä. En halunnut että se piirre pahenisi minussa. Tämän vuoksi tein tekemäni ratkaisut. Sillä einole mitään tekemistä muiden kanssa enkä enää ajattele niin.