Top

#Sohappy #familygoals #lovemylife

Olen ollu viime aikoina todella mietteliäs. Varsinkin iltaisin tai öisin, jos en saa unta, huomaan, että ajatukset kääntyy kauhean synkiksi. No mitä olen sitten miettinyt? Minäpä kerron.

Oon tähän asti nähnyt kauheasti vaivaa sen eteen, että kaikki olisi hienosti. Että mun blogi olisi hieno ja kuvat olisi kauniita, postausten otsikot olisi hiottuja, teksti virheetöntä, ajatukset hyviä ja väittämät perusteltuja. Vaikka oon oikeasti tosi masentunut, oon koittanu antaa sellaista kuvaa, että ei mulla mitään hätää ole. Kyllä mä selviän, mähän selviän mistä vaan. Ei tässä mitään. Tsemppaamalla lukijoita, kirjoittamalla jotain oikein viisasta ja kannustavaa oon samalla koittanu tsempata itseäni.

Välillä se on onnistunutkin. Välillä tuntuu tosi hyvältä kun on tyytyväinen johonkin omaan tekstiin ja huomaa, että tuhannet ihmiset lukee näitä mun juttuja joka päivä. Mietin, että mulla on tosi paljon annettavaa. Mut sit välillä se kaikki murtuu. On hirveän raskasta aina olla se, joka jaksaa ja kannattelee toisia tai sanoo, että kyllä mä jaksan, kun mulla on niin ihana perhe ja kynttilänvalo lämmittää ja kukat kukkii.

tunnelma-6412-01

Oikeasti mikään, mikä on ihmisen ulkopuolella, ei voi yksistään poistaa sitä pahaa, joka on ihmisen sisällä. Välillä mietin, että mitä jos mä en jaksakaan tätä pahaa oloa? Onko mulla oikeutta tuntea niin? Miksi mun pitää olla täällä blogissa aina vahva, sellainen, että löydän aina jotain positiivista sanottavaa ja käännän kaiken voitoksi? Kun oikeasti musta tuntuu välillä siltä, että enhän mä jaksa mitään.

Oon ottanu sellaisen selviytyjän roolin täällä blogissa ja varmaan muutenkin elämässä. Esitän urheaa ja jaksavaa, hymyilen kun tavataan. Sellaisen roolin kantaminen on raskasta, jos se ei vastaa sitä, mitä sisimmässäni tunnen. Toisaalta se rooli on saattanut myös osaltaan auttaa mua jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Nyt vaan tuntuu, että nämä vaikeat ajat vie musta kaiken voiman. Haluaisin olla heikko, mutta en ole uskaltanut.

Onko se niin, että vahvaa esittämällä saan enemmän kiitosta? Kehutaan, että ihanaa kun jaksan aina olla niin positiivinen, miten hienosti kirjoitan ja sanotan tunteita. Onhan se hienoa, mutta se ei ole realistista. Mä oon sisältä ihan rikki, palasina, hajalla. Joskus tekisi mieli huutaa, että tajuaako kukaan miltä musta tuntuu?! Eihän voi tajuta, jos en koskaan kerro.

Oon jopa miettinyt, että mitä jos mun blogi on tullut tiensä päähän. En jaksa ylläpitää jotain, mitä en ole oikeasti. Hieman helpotti se, että päätin, ettei tämä ole enää sisustusblogi. Sellaiseen muottiin puristuminen oli liian väkinäistä. Silti en edelleenkään miellä blogiani täysin siihen kategoriaan kuuluvaksi mihin se nyt kuuluu. Ei tällaisille asioille, joita joudun käymään läpi, ole mitään yleisesti käytössä olevaa kategoriaa. Eihän tällaisista asioista yleensä puhuta. Niistä vaietaan.

Instagram on alkanut tuntua paikalta, jonne minä en kuulu. Se Instagram, jonka minä tunnnen, on enimmäkseen pinnallista, materialistista ja kaupallista. Kuvat ovat kauniita, mutta se mitä kuvien taakse kätketään, on ihan muuta. Luin hiljattain uutisista miehestä, joka kuristi raskaana olleen vaimonsa ja kaksi pientä lastaan ja heitti heidät bensasäiliöön. Vähän sitä ennen vaimo oli julkaissut perheestään onnellisia, kauniita yhteiskuvia instassa ja hehkuttanut, että “hän on paras isä lapsilleni.” #Sohappy. #Familygoals. #Lovemylife.

Vastavirtaan uiminen on raskasta. On paljon helpompaa mennä samaan suuntaan samalla tavalla kuin muutkin. Silloin tuntee kuuluvansa joukkoon. Kun tekee jotain, mitä ei yleisesti hyväksytä, joutuu väkisinkin tuntemaan, että ei kelpaa, on vääränlainen. Ilkeät kommentit kaikuu päässä, ei niistä pääse eroon. Silloin kun on tosi masentunut, kelpaamattomuuden tunne tulee myös sisältäpäin. Syyllisyyden ja huonommuudentunteet riuduttaa. Ilo alkaa kadota elämästä.

Viime kädessä minä itse oon vastuussa omasta hyvinvoinnistani. Ei kukaan voi saada mua voimaan hyvin, jos en itse teen asioita sen eteen. Mutta ei ole helppoa aina tietää, mitä pitäisi tehdä voidakseen paremmin. Mainosmaailma yrittää koko ajan uskotella, että täältä se onni löytyy, kun hankit tämän ja tuon. Some taas kertoo, että kaikilla muilla menee paremmin kuin sinulla. Kaikki tämä on valetta.

Oon tottunut aina kehittelemään jotkin hienot, oivaltavat ja kannustavat loppusanat tekstiini. Tänään ajattelin, että ei mun tarvii aina olla keksimässä jotain hienoa sanottavaa. En halua itse olla se, joka saa muut tuntemaan olonsa jotenkin huonommaksi verrattuna muhun tai kuvittelemaan, että tuo se vaan aina jaksaa, onko se muka oikeasti edes masentunut. Se mitä haluan tähän sanoa, on se, että en minäkään aina jaksa.

Väsynyt pieni ihminen. Sitä mä oikeasti olen.