Top

VAIKEINTA VANHEMMUUDESSA ON LUOPUMINEN

Puolisonsa menettänyttä kutsutaan leskeksi. Vanhempansa menettänyttä kutsutaan orvoksi. Mutta miksi kutsutaan äitiä, joka on menettänyt lapsensa? Sille ei ole olemassa suomen kielessä omaa substantiivia. Minusta pitäisi olla. Mikäköhän sana se olisi?

Vaikken olekaan menettänyt lapsiani lopullisesti, enkä tiedä mitä on menettää lapsensa kuolemaan, tunnen, että olen joutunut työstämään monella tasolla lapsista luopumisen tuskaa kuluneen  vuoden aikana. Uskon, että jossain, joskin vähäisessä määrin, kokemani tuska muistuttaa sitä tunnetta, jota lapsensa menettänyt äiti kokee.

Tänään luovuin esikoisestani eräässä mielessä, kun hän aloitti koulun, itsenäisemmän taipaleen elämässään. Jokaisen vanhemman eteen tulee vaiheita, jolloin hän joutuu luopumaan kiinteästä suhteestaan lapseen ja aloittamaan uuden vaiheen itsenäistyvän lapsen kanssa. Äitiysloman päättyminen, päiväkodin aloittaminen, koulun alkaminen. Nämä ovat kaikki ainakin itselleni hyvinkin haikeita asioita. Mielestäni tällaiseen luopumiseen sopeutuminen on vanhemmuuden yksi vaikeimmista asioista.

sofianna (8 of 8)-01

Tänään oli yksi elämäni tunteikkaimmista päivistä. Oli liikuttava hetki, kun näin oman lapseni tänä aamuna koulun pihalla. Sijaisvanhemmat saattoivat hänet pyöräillen koululle. Kun nousin autosta, näin, miten hän etsi katseellaan minua. Hän näytti pieneltä, suloiselta ja jännittyneeltä. Liikutuksen tunteet kuohahtivat sisälläni kun kävelin häntä vastaan koulun hiekkaisella pihalla. Tunsin samaan aikaan suurta ylpeyttä tytöstäni ja valtavaa haikeutta. Kun viimeisen kerran vilkutin Sofiannalle hänen kulkiessaan jonon mukana sisälle kouluun, jouduin pidättelemään itkua. Tuli yhtäkkiä niin valtavan kova ikävä häntä! Tiesin kuitenkin, että hän pärjää hyvin ja nauttii koululaisena olemisesta. Hän on jo iso tyttö, reipas ja omatoiminen.

inCollage_20180808_134556499

sofianna (6 of 8)-01

Suurinta luopumisen tuskaa olen joutunut kokemaan antaessani lapset sijaisperheeseen. Vieläkin yli vuodentakaisten tilanteiden muisteleminen nostattaa minulla musertavat surun tunteet pintaan.

Muistan sen toukokuisen päivän vuonna 2017, kun lapseni lähtivät ensimmäisen kerran sijaisperheeseen sukulaisten luokse. Olin silloin ensikodissa lasteni kanssa mieheni ollessa pitkällä työreissulla. Ensikodin ohjaajat olivat päättäneet, että he eivät voi pitää meitä siellä, koska tarvitsin heidän mielestään ympärivuorokautista sairaalahoitoa ja olivat jo soittaneet sairaalaan, että he lähtevät tuomaan minua sinne. Niinpä soitimme sukulaisillemme, jotka lupasivat tulla apuun. Mieheni veljen vaimo tuli tuota pikaa hakemaan lapsia ensikodilta. Livia oli silloin 1-vuotias. Kun he olivat tekemässä lähtöä, lapset tulivat halaamaan minua. Livia halasi minua viimeisenä. Sitten hän otti muutaman askeleen, pysähtyi ja palasi takaisin. Hän ei sanonut mitään, halasi vain pienillä käsillään. Tämä pieni tyttö, joka ei voinut ymmärtää, miksi äiti ei tule mukaan, halusi vielä kerran hyvästellä minut. Voitte vain kuvitella miten valtavaa surua koin tuona hetkenä. Palasin huoneeseeni surun murtamana ja valtavan masentuneena. Olin ihan hukassa.

Myöhemmin olen joka viikko joutunut kokemaan menetyksen, luopumisen ja ikävän aiheuttamaa tuskaa, kun olen hyvästellyt lapset heidän palatessaan sunnuntaisin sijaisperheeseen. Se on tunne, johon ei totu. Olen vain niin surullinen, kun vilkutan lapsille heidän vilkuttaessaan minulle auton ikkunasta. Samaan aikaan tunnen kuitenkin helpotusta. Olen kiitollinen, että saamme tällaista apua. Olin niin pitkään taistellut yksin olemattomien voimieni kanssa. Lasten sijaisperhe on todella mukava ja lapset viihtyvät siellä. Tiedän, että lapsilla on siellä hyvä olla.

Joskus olen miettinyt, että tällainen jatkuva suru ei voi tehdä ihmiselle hyvää. Se ylläpitää masennusta. Siksi olen yrittänyt ajatella asian valoisia puolia. Asioiden murehtiminen ei paranna kenenkään tilannetta. Lasten lähdettyä olen kuivannnut kyyneleeni ja alkanut puuhastelemaan jotain mukavaa, jotta saan ahdistavat ajatukset muualle. Siivoan lasten huoneen, järjestelen lelut ja petaan heidän sänkynsä nätiksi. Usein se onkin helpottanut oloa. Alkuviikosta alankin jo sitten odottamaan viikonloppua, kun näemme lapset jälleen.

Uskon, että tällaisista koetuksista selviäminen vahvistaa meitä perheenä. Kun selviämme tästä, olemme lujempi perhe kuin koskaan. Toivon, että lapsetkin tulevat jonain päivänä ymmärtämään ratkaisumme viisauden ja kiittämään meitä siitä. Parhaimmillaan vaikeudet lisäävätkin ihmisen kiitollisuutta, eikö totta?